Hallitusohjelman ja kansallisen laajakaistastrategian mukaisesti "hallitus pyrkii teknologisesti neutraalein viestintäpoliittisin keinoin siihen, että nopeat, alueellisesti kattavat ja käyttäjilleen kohtuuhintaiset tietoliikenneyhteydet ovat kaikkien kansalaisten saatavilla vuoden 2005 loppuun mennessä". Työryhmä uskoo, että hallitusohjelman laajakaistapolitiikan tavoite saavutetaan hallituskauden aikana toteuttamalla tehokkaasti nykyisen strategian toimenpiteet. Saatavuus varmistuu vuoden 2005 loppuun mennessä laajakaistastrategian edellyttämällä tavalla siten, että vain 2-5 prosenttia kotitalouksista jää kiinteän verkon laajakaistatarjonnan ulkopuolelle. Työryhmä katsoo, että jo pysyminen neljän edistyneimmän Euroopan unionin laajakaistavaltion joukossa täyttää strategian tavoitteen Euroopan eturivin asemasta laajakaistapalvelujen saatavuudessa ja käytössä.

Strategia on osoittautunut tehokkaaksi. Sen toimenpiteet ovat edistäneet laajakaistan kysyntää ja saatavuutta sekä yleistä mielenkiintoa ja hyväksyntää laajakaistaa kohtaan. Saatavuuden varmistamisessa avainasemassa ovat maakunnissa laaditut alueelliset laajakaistastrategiat.

Julkisen keskustelun painottuminen yhteysnopeuksiin on hämärtänyt tietoyhteiskuntapalvelujen käytännöllistä merkitystä arkielämän helpottajana sekä viihde- ja hyötypalvelujen lähteenä. Yhteysnopeudet kehittyvät kysynnän myötä ja kysyntää edistää hintojen aleneminen ja uusien sisältöpalvelujen tarjonta. Työryhmä painottaa kysyntävetoisen ajattelutavan merkitystä laajakaistapolitiikassa. Myös kaikkein nopeimmat valokuituverkot laajenevat vasta käyttäjien tarpeiden kasvaessa. Työryhmä toteaa, että esimerkiksi maailman johtavassa laajakaistamaassa Etelä-Koreassa ei ole kehittynyt laajaa innovatiivista sisältöpalvelutoimintaa.

Suurin haaste laajakaistapolitiikan onnistumiselle on saada verkkoon riittävästi laajoja kansalaispiirejä kiinnostavia palveluita jotka toisaalta takaisivat palveluntarjoajalle terveen ansaintamahdollisuuden. Vasta runsas ja monipuolinen sisältöpalvelujen tarjonta saisi käyttäjät siirtymään suurempiin yhteysnopeuksiin. Jos sisältö- ja palvelutarjonta ei kehity, ei korkeatasoisella viestinnän infrastruktuurillakaan ole vastaavaa merkitystä. Toisaalta Suomella on nyt mahdollisuus siirtyä edelläkävijän asemaan sisältöpalveluiden tarjonnassa.

Julkisten varojen käyttö laajakaistatarjonnan edistämiseen voi aiheuttaa markkinoille ongelmia. Tuen käytöstä laadittuja ohjeita on syytä tarkoin noudattaa, ja niiden noudattamista on seurattava. Myös teleyritysten tietoisuutta ohjeista on lisättävä, jotta julkisen tuen mahdollisuus ei aiheuta markkinoilla epävarmuutta ja vääriä odotuksia. Niin ikään on syytä seurata kuntien toimintaa siltä osin, kuin ne viestintäinfrastruktuuria rakentaessaan ja tarjotessaan saattavat toimia teleyrityksinä. Samassa yhteydessä on arvioitava, edistääkö vai haittaako kunnallisten verkkojen rakentaminen viestintäverkoston kokonaiskehitystä pitkällä tähtäyksellä.