DSL on kiinteitä lankapuhelinverkkoja hyödyntävä laajakaistateknologia, jossa tiedonsiirto tapahtuu samoissa kuparikaapeleissa kuin puheen siirto, mutta eri taajuusalueella. Perinteinen puhelinliikenne hyödyntää vain osaa tarjolla olevasta kaistanleveydestä, jolloin dataa voidaan siirtää puhelinverkon käyttämätöntä kaistaa hyödyntäen.

DSL-yhteyden suurin etu on se, että se tarjoaa loppukäyttäjälle oman kaistan, jota ei jaeta muiden saman alueen käyttäjien kanssa. Loppukäyttäjä siis saa yhteysnopeuden, joka ei riipu muista käyttäjistä samalla alueella. Kaapelimodeemit ja langaton laajakaistayhteys voivat kärsiä ruuhkasta, jos moni käyttäjä siirtää tietoa samanaikaisesti saman paikallisvaihteen alueella, koska näillä teknologioilla loppukäyttäjät jakavat kyseiselle alueelle allokoidun kaistanleveyden toisten käyttäjien kanssa.

DSL-yhteys muodostetaan yhteyden tarjoajan ja loppukäyttäjän välille erityisen puhelinpistokkeeseen kytkettävän DSL-modeemin avulla. DSL-yhteyden nopeuteen vaikuttavat loppukäyttäjän etäisyys paikallisvaihteesta, puhelinkaapelin paksuus ja käytettävän DSL-teknologian tyyppi. Kuluttajamarkkinoilla tyypillinen loppukäyttäjän DSL-yhteys on epäsymmetrinen ADSL (Asymmetric DSL), jossa nopeus verkosta käyttäjälle on suurempi kuin nopeus käyttäjältä verkkoon. Uuden VDSL -tekniikan avulla päästään jo noin 10 Mbit/s yhteysnopeuteen, joka mahdollistaa esimerkiksi hyvälaatuisen televisiokuvan välittämisen. VDSL:n edellyttämiä DSLAM -laitteita on jo valmistuksessa ja kaupallisesti saatavilla. VDSL -yhteyksiä on jo tarjolla esimerkiksi Ruotsissa.

DSL on selvästi maailman yleisin käytössä oleva laajakaistateknologia. Sen osuus kaikista laajakaistayhteyksistä on 59%. DSL:n yleistymisen nopeuteen eri maissa vaikuttaa suuresti se, ovatko puhelinkaapeliverkkojen omistajat valmiita vuokraamaan verkkoja kilpaileville DSL-yhteyksien tarjoajille.

Kaapelimodeemi on maailman toiseksi yleisin laajakaistateknologia. Sen osuus kaikista laajakaistayhteyksistä on 39%. Teknologia on yleinen erityisesti maissa, joissa on laaja kaapelitelevisioverkko, jonka avulla Internet-yhteys voidaan kaapelimodeemiteknologiassa muodostaa. Kaapelitelevisiolähetykset eivät käytä koko taajuuskaistaa, vaan osa voidaan varata Internet -yhteydelle verkosta käyttäjän suuntaan sekä yhteydelle käyttäjältä verkkoon.

Kaapelimodeemiteknologiassa jokaiselle käyttäjälle ei varata omaa taajuuskaistaa, kuten DSL-teknologiassa, vaan tietyn alueen käyttäjät jakavat kaistan toisten käyttäjien kanssa. Niinpä loppukäyttäjän todellinen yhteysnopeus riippuu siitä, miten paljon liikennettä toiset alueen käyttäjät aiheuttavat samanaikaisesti. Teoriassa yksittäinen käyttäjä voi siis saada käyttöönsä koko alueen käyttäjille varatun kaistan, jos muut eivät käytä yhteyttä juuri kyseisellä hetkellä, mutta toisaalta useiden käyttäjien varatessa kaistaa samanaikaisesti voi muodostua ruuhkaa.

Yhteyden muodostamiseen yhteyden tarjoajan ja loppukäyttäjän välillä käytetään televisioantennipistokkeeseen kytkettävää erityistä kaapelimodeemia. Kuten ADSL-yhteys, myös kaapelimodeemiyhteys on tyypillisesti epäsymmetrinen eli nopeus verkosta käyttäjälle on suurempi kuin käyttäjältä verkkoon.

Ethernet ei varsinaisesti ole kilpaileva fyysinen teknologia DSL-, kaapelimodeemi- ja optisen teknologian kanssa, vaan paikallisverkkojen tiedonsiirtostandardi. DSL- ja kaapelimodeemia käytettäessä loppukäyttäjällä on ethernet-yhteys tietokoneestaan DSL- tai kaapelimodeemiin ja modeemin avulla yhteyden tarjoajan kautta Internetiin. Jos ethernet kuitenkin tuodaan suoraan loppukäyttäjälle, hän voi kytkeä tietokoneensa suoraan paikallisverkkoon ilman kaapeli- tai DSL-modeemia. Tämä on Suomessa yleistä esimerkiksi toimistoissa ja opiskelija-asuntoloissa, Ruotsissa suurissa taloyhtiöissä ja -osuuskunnissa.

Ethernetin etu on se, ettei loppukäyttäjä tarvitse erillistä modeemia Internet-yhteyden luomiseen. Paikallisverkossa ethernetin etuna on myös se, että kaikki paikallisverkkoon liittyneet laitteet voivat lähettää ja vastaanottaa tietoa niin nopeasti kuin pystyvät. Suurilla käyttäjämäärillä tämä voi kuitenkin muodostua ongelmaksi, koska paikallisverkon tiedonsiirtokyky ei välttämättä kestä usean suurta tiedonsiirtokapasiteettia vaativan käyttäjän yhtäaikaista kuormitusta.

Pidemmillä välimatkoilla eli paikallisverkkojen ulkopuolella ethernetin käyttöä on tähän saakka rajoittanut se, että käytettäessä kuparijohdinta kaapelin maksimipituus on voinut olla vain noin 100 metriä ilman signaalinvahvistinta. Nyttemmin markkinoille on tullut ns. LRE -tekniikka (Long Reach Ethernet), joka mahdollistaa siirtoetäisyyden kasvattamisen 1.5 kilometriin. LRE:n symmetrinen tiedonsiirtonopeus pitkillä etäisyyksillä vaihtelee välillä etäisyyden mukaan 5 - 15 Mbit/s.

Datasähköteknologiassa laajakaistayhteys muodostetaan sähköverkon avulla. Kuten DSL-teknologiassa, datasähkössä loppukäyttäjälle varataan oma taajuuskaista selvästi normaalin sähköverkon vaihtovirran taajuudesta (50-60 Hz) poikkeavalla taajuusalueella. Datasähkön ongelmana on ollut datan siirtäminen taajuusmuuntajien lävitse, mutta tämä ongelma on nyttemmin melko hyvin onnistuttu korjaamaan, mikä lisännee datasähkön käyttökelpoisuutta.

Haja-asutusalueilla datasähkö soveltuu erityisesti alueille, joilla on sähköverkko, mutta ei puhelinverkkoa tai kaapelitelevisioverkkoa. Tällöin voidaan välttää uuden verkon rakentamiskustannukset hyödyntämällä olemassa olevaa sähköverkkoa. Käytännössä kuitenkin teknisten etäisyysrajoitusten vuoksi datasähkön liiketaloudellisesti realistinen tarjonta on toistaiseksi mahdollista lähinnä vain taajamissa.

Valokuitu yksittäisille loppukäyttäjille tuotuna ei vielä ole laajamittaisesti käytössä Internet-yhteyden tarjoamiseksi. Valokuitu on merkittävä teknologia suuren tiedonsiirtokykynsä ansiosta. Jo nyt sitä käytetään runkoverkkojen rakentamisessa ja usein kuparikaapelia pitkin kotiin tuotava laajakaistayhteys muuttuukin optiseksi kaupunkien tai maiden välillä.

Valokuidun tärkein etu on sen suuri tiedonsiirtokapasiteetti. Koska valon taajuus on huomattavasti suurempi kuin kuparikaapelissa tai langattomassa teknologiassa käytetty taajuus, voidaan valokaapelia pitkin siirtää huomattavasti suurempi määrä dataa aikayksikköä kohden.

Valokuitu ei sinänsä ole kovin kallista, mutta kustannuksia nostaa se, että valokuituyhteyksiä varten joudutaan usein asentamaan uudet kaapelit, koska olemassa olevia kuparisia kaapeleita ei voida hyödyntää. Lisäksi valokuituun perustuviin yhteyksiin tarvittavat päätelaitteet ovat huomattavasti kalliimpia kuin DSL- tai kaapelimodeemiteknologiassa. Nämä kustannustekijät hidastavat valokuidun viemistä loppukäyttäjälle asti.

WLAN on paikallisverkko, jossa Internet-yhteys muodostetaan langattomasti tukiaseman ja loppukäyttäjän tietokoneen välillä erityisen WLAN-verkkokortin avulla. Langattomuus onkin teknologian suurin etu, joten se on yleistymässä koti- ja toimistoympäristössä. WLAN -teknologiaa voidaan käyttää verkkoyhteyden tarjoamiseksi alueellisesti ja paikallisesti. Myös hotellit ja lentokentät ovat alkaneet tarjota langatonta Internet-yhteyttä asiakkailleen. Harvaan asutuilla seuduilla langattoman yhteyden tarjoaminen loppukäyttäjille voi tulla edullisemmaksi, jos valmista kiinteää verkkoa, kuten puhelin- tai kaapelitelevisioverkkoa, ei ole hyödynnettävissä.

Kuten kaapelimodeemiteknologiassa, WLAN-teknologiassa ei varata jokaiselle loppukäyttäjälle omaa taajuuskaistaa, vaan tietyn alueen käyttäjät jakavat kaistan toisten saman alueen käyttäjien kanssa. Yhteysnopeus riippuu toisten samanaikaisten käyttäjien määrästä.

WLAN-yhteyttä käytetään usein kiinteän laajakaistayhteyden, esimerkiksi DSL-yhteyden, viimeisenä osana yhdistämään useita käyttäjiä langattomasti verkkoon. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi toimistossa DSL-yhteyden päähän yhdistetään WLAN-tukiasema, johon käyttäjät muodostavat langattoman yhteyden. WLAN-teknologian suosio on kasvussa.

Satelliittiteknologiaa käytetään laajakaistayhteyden toimittamiseen erittäin harvaanasutuille alueille, joita kiinteiden verkkojen laajakaistateknologioilla ei voida tavoittaa. Aiemmin yhteys verkosta loppukäyttäjälle muodostettiin satelliitin avulla, mutta yhteydelle käyttäjältä verkkoon vaadittiin erillinen paluukanava, mikä rajoitti huomattavasti teknologian hyödyntämistä. Nykyisellä satelliittiteknologialla voidaan kuitenkin jo muodostaa kaksisuuntainen yhteys loppukäyttäjän ja satelliitin välillä.

Tällä hetkellä Euroopassa matkaviestinverkkojen kautta toteutettavana Internet-yhteytenä yleistyvä GPRS ei sellaisenaan ole varsinainen laajakaistateknologia, mutta esimerkiksi paluukanavana toimiva. Tulevaisuuden niin sanottujen kolmannen sukupolven mobiiliteknologioiden tavoitteena on kuitenkin tarjota Internet-yhteyksiä jopa nopeudella 2 Mbit/s, mikä ylittää useimpien nykyisin tarjolla olevin kiinteiden yhteyksien siirtonopeuden.

Matkaviestinverkkojen yleistymistä Internet-yhteyden tarjoavana teknologiana on hidastanut lähinnä kolme seikkaa: matkaviestinoperaattoreiden kyvyttömyys investoida tarvittavaan infrastruktuuriin, kiinteitä laajakaistateknologioita ja WLAN-teknologiaa hitaampi tiedonsiirtonopeus sekä vielä toistaiseksi korkeammat hinnat siirtonopeuteen nähden.

Laajakaistayhteys voidaan toteuttaa myös maanpäällisen digitaalisen televisioverkon (DVB-T) ja esimerkiksi GPRS:n tai lankapuhelinmodeemin yhdistelmällä, samaan tapaan kuin satelliittiverkon kautta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tietokoneeseen asennetaan DVB-T-vastaanotinkortin lisäksi puhelinmodeemi,  Ethernet -verkkoliitin tai GPRS -yhteys, joiden avulla vuorovaikutteisuus  mahdollistuu. DVB-T -vastaanotinkortti liitetään antennijärjestelmään. Tietokoneeseen asennetaan ohjelmisto verkkoyhteyden luomiseksi. Tietokoneen rinnalle on markkinoille tulossa päätelaitteita, joissa Internet-liikenne voidaan yhdistää digitaaliseen televisiovastaanottimeen.

Koneeseen latautuvalla materiaalilla on pieni viive paluukanavan käytön vuoksi, joten se ei sovellu esim. reaaliaikaiseen pelaamiseen. Suurten tiedostojen lähettäminen on myös hitaahkoa. Yhteysnopeus on riittävä tietoyhteiskunnan peruspalveluiden käyttämiseen.

Jos käyttö olisi tavanomaista sähköpostin lähettelyä ja muuta ns. peruskäyttöä, voitaisiin laskelmien mukaan 256 kbp/s yhteyden kuukausittaiseksi liittymäkustannukseksi arvioida noin 40 euroa. Tämän lisäksi tulisivat vielä paluukanava- (esim. GPRS) ja ISP -kustannukset. Yhdessä digitaalisessa televisioverkossa voi olla useita palveluoperaattoreita, jolloin liittymän ostajat voivat valita useammasta palveluntarjoajasta.

Koska digitaalisen televisioverkon kapasiteetti on rajoitettu käytettävissä olevien taajuuksien mukaan, ei kapasiteettia kannattane tässä vaiheessa varata Internet-käyttöön muuten kuin niillä alueilla, joilla muiden Internet-liittymien rakentaminen tulisi kohtuuttoman kalliiksi. Näitä harvaan asututtuja alueita ovat muun muassa Lapin kaupunkien ja kylien ulkopuoliset alueet. Lapissa digitaalinen televisio voitaisiin rakentaa jopa kolmeen kanavanippuun, jolloin kapasiteettia jäisi valtakunnallisten televisiokanavien lisäksi esimerkiksi Lapin alueelliselle televisiokanavalle ja Lapin omille MHP-sovelluksille sekä Internet-liikenteelle.

Maanpäälliset digitaaliset televisioverkot peittävät Suomessa nyt 72 % asukkaista. Kaksi kanavanippua peittää elo-syyskuussa 2004 jo 94 % väestöstä. Nykyisten Lapin peiton suunnitelmien mukaan digitaalinen televisioverkko voisi peittää kohtuukustannuksin 99,93 % väestöstä, jolloin sillä voitaisiin kattaa miltei kaikki Suomen kotitaloudet. Kaksi kanavanippua täyttyy valtakunnallisilla televisiokanavilla, mutta mikäli päädytään kolmannen kanavanipun rakentamiseen näille syrjäisemmille alueille, siitä voi jäädä vapaata kapasiteettia Internet-liiketoiminnalle. 

Kokonaisuutena viestintämarkkinoilla on yleistymässä ns. monikanavajakelumalli. Monikanavajakelun myötä arvellaan päästävän tilanteeseen, jossa kuka tahansa sijaintipaikasta riippumatta pääsee käsiksi mihin tahansa tietoon ja voi viestiä kenen tahansa henkilön tai minkä tahansa laitteen kanssa kaupallisessa, sosiaalisessa tai ajanvietetarkoituksessa kaikin tarvittavin tavoin. Ainoana rajoituksena ovat tällaista toimintaa säätelevät kaupalliset ja juridiset oikeudet ja käytetyn järjestelmän päätelaitteen ominaisuudet. Tällaisessa ihannetilanteessa kaikki palveluntarjoajat voivat tarjota palveluja kaikille käyttäjille ja organisaatioille.

Tietoyhteiskuntapalveluja käytetään nykyään eniten pöytätietokoneen kautta, niin kehitettävänä on päätelaitteita, joissa on yhdistelty eri laitetyyppien ominaisuuksia. Kun monikanavajakelu on tulevaisuudessa vakiinnuttanut asemansa, käyttäjien oletetaan haluavan käyttää samoja sähköisiä palveluja ja digitaalisisältöjä eri tilanteissa ja eri paikoissa erilaisten päätelaitteiden ja verkkoyhteyksien kautta.

Jotta monikanavaympäristö yleistyisi ja eri jakelutiet täydentäisivät toisiaan, on luotava käytetystä tekniikasta riippumattomat tasavertaiset olosuhteet kilpailulle. Yksittäisiä jakelutapoja ei voida suosia toisten kustannuksella.

Seuraavan sukupolven jakelualustojen tekniikat ja järjestelmäarkkitehtuurit ovat melko monimutkaisia ja kehittyvät nopeasti. Erillisten alojen lähentyminen teknologian tasolla merkitsee, että uusien järjestelmien ja palvelujen kehitys kohtaa vaikutteita ja perinteitä monilta aloilta (televiestinnästä, radio- ja televisiotoiminnasta, kaapeliverkkotoiminnasta, Internet-palveluntarjonnasta, tietokone- ja ohjelmistoalalta, tiedotusvälineistä ja julkaisutoiminnasta); standardoinnin ja yhteentoimivuuden merkitys vaihtelee.

Digitaalitekniikan kehittyessä yhteennivoutuvilla laajakaistamarkkinoilla on painetta siirtyä kohti täysin yhteentoimivia palveluja, mutta tämä saattaa kestää jonkin aikaa markkinoiden alku- ja kehitysvaiheessa. Teknisiä yhteentoimivuusongelmia syntyy yleensä silloin, kun käyttöön tulee uusia ja kehittyneitä järjestelmiä. Uusimpien palvelujen, verkkojen ja tekniikoiden ei heti alusta asti voida taata olevan täysin yhteentoimivia kaikkien verkkojen kanssa.